Karjala takaisin-mies!
Historioitsija ja aluepalauttaja tamperelainen Seppo Lehto suosittelee katsomaan ruotsinkielisiäkin ohjelmia, vaikkei rakastakaan pakkoruotsia:
Miehitetyistä alueistamme ohjelmaa: FST – MAA, JONKA STALIN OTTI, 09.01.2006 KLO 20:45 + taustalla vaikuttava suomettuneisuus historiankirjoituksessa
Miehitetyistä alueistamme ohjelmaa: FST – MAA, JONKA STALIN OTTI, 09.01.2006 KLO 20:45
Se suomalainen, ei erityisesti karjalainen väestö, joka on syntynyt vuonna 1944 miehitetyiksi joutuneilla "pakkoluovutetuilla" alueilla, harvenee. Voisi luulla, että
miehitettyjen alueiden palautusvaatimukset, maan palauttaminen oikeille, omistajille harvenee ja että koko asia aikaa myöten unohtuu. ( Seppo Lehto huomauttaa: Unohtuu ohjelmantekijöiltä että kansakuntana ko. alueet riistettiin Suomelta, eikä vain yksilöiltä tai kyläkunnilta tai ns. karjalaisilta.
Kansankunnalle ne miehitetyt alueet palautetaan, eikä yksittäisille Laatokan kalastajille )
Ruotsinkielien tv-osasto, FST, on tehnyt neljäosaisen sarjan
miehitetyistä "pakkoluovutetuista" alueista "Landet som Stalin tog", joka osoittaa, että asia ei suinkaan ole unohdettu, vaikka yleinen mielipide maassa on epäröivä. Monet vierastavat miehitettyjen alueitten "surkea tilannetta", infrastruktuurin tasoa ja nykyisten asukkaiden mahdollisuuksia sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan.
Suomettumisen aikana Karjalan ja muiden eli Kalastajasaarennon, Petsamon, Salla, Kuusamon ja Suomenlahden saarten miehitettyjen ( Suomettuneiden termi:
luovutettujen ) alueiden palauttamisesta ei saanut puhua, ainakaan se ei ollut viisasta.
Suomettuminen meni niin pitkälle, että suomalaisten ja silvottuun tynkä-Suomeen jääneiden myös itsensä vain karjalaisiksi kokevien ja leimattujen keskuudessa muistutettiin "että on aivan turha jankuttaa tuosta asiasta".
Samaan aikaan tiedotusvälineiden mukaan lukien Yleisradion luoma kuva Neuvostoliitosta oli epäkriittinen, suorastaan valheellinen. Greger Grönqvistin tekemä ja FST:n tuottama ohjelmasarja antaa mahdollisuuden ilmaista mielipiteensä oli sitten kysymys Karjalasta, Petsamosta, Kuusamo-Sallasta tai Suomenlahden saarista.
Valitettavasti: Ohjelmasarjan nimi on
"Pakkoluovutetut alueet" eikä "
Miehitetyt alueemme" (
Landet som Stalin tog) Ensimmäisessä osassa,
Miehitetty Karjala takaisin, esiintyvät mm. Heikki A Reenpää, Pentti Malaska, Markus Lehtipuu, Martti Turtola, Risto Kuisma, Marja Johansson ja Jutta Zilliacus.
Venäläinen historiaprofessori
Vladimir Baryshnikov ja pietarilainen tutkija
Dimitri Lanko kertovat venäläisten käsityksistä palauttamisproblematiikasta. Kuvia on monesta paikasta "luovutetusta"
miehitetystä Karjalasta sekä suomalaisten "karjalaisten" häpeällisesti miehittäjä-Ryssän sotarikoksia juhlivilta kesäjuhlista Lahdessa, joilla vaietaan ja pyritään vaientamaan aluepalautusvaatimuksemme kansakuntana. Siitä todisteena mm. Seppo Lehdon mielenosoituksen keskeyttäminen perusoikeuksia rajusti rikkoen
1) Lahdessa:
http://www.kavkaz.fi/20050622.html
2) Turussa miehittäjä-Ryssän edustaja presidentti Putinin vierailun aikaan:
http://suursuomalaisuudesta.blogspot.com/
Toinen osa,
Suomalaisia kyliä Venäjällä, käy tutustumassa nykyoloihin sellaisissa paikoissa kuin Viipuri, Kaijala, Rautu, Hiitola, Kurkijoki, Äyräpää ja Lahdenpohja. Tapaamme ihmisiä, jotka ovat palanneet isien maille, Markku Kurosta, joka vuokraa isoisän taloa Hiitolassa, Sirkka Pöysti, joka on rakentanut kesämökin kotitalonsa lähelle, Hans Andersin on rakentanut mökin isänsä poltetun kartanon Niemenlautan tilalle.
Vierailemme Jaakkiman rauniokirkolla, ja Raudun sankarihautausmaan vihkimisessä. Markku Paksu kertoo suomalaisten vanhojen hautausmaiden tilanteesta Stalinin jälkeisessä maassa. Jussi Liikonen laittaa omistuskilven Äyräpäässä vanhalla sukutilalla ja hänen poikansa Petteri kertoo, millaista oli viljellä isien maita.
Kolmas osa,
Miehitetty ja "menetetty" Petsamo, kertoo niistä mielenkiintoisista mutta dramaattisista vuosista, jolloin Petsamo kuului Suomelle. Nikkelikaivos ja kalastus vetivät suomalaisia Petsamoon, voidaan ehkä sanoa, että Petsamo oli Suomen historian ainoa Klondyke.
Tässä osassa esiintyvät mm. Esko Vuorisjärvi, joka on tutkinut Petsamo Nikkelin eri vaiheita, Raimo Ragnar Nordström, jonka isä jääkärieversti Ragnar Nordström aloitti teollisen kalastuksen Petsamossa ja Jorma Savikoski, joka on syntynyt Petsamossa. Tapaamme tämän päivän petsamolaisia mm. isä Daniilin, joka yrittää elvyttää luostariperinnettä. Petsamo on tänään täynnä pieniä varuskuntia, nikkelimalmi on ehtymässä, mutta kaivostoiminta vielä jatkuu.
Hautausmaiden viidakko, on sarjan viimeinen osa ja se kertoo niistä luovutetuista alueista, jotka harvemmin mainitaan. Eli kysymyksessä on Salla-Kuusamo ja Suomenlahden saaret, Suursaari, Lavansaari, Tytärsaari ja Seiskari. Ohjelmassa esiintyvät Oiva Kunnari ja Martti Niskala, joka kertoo vanhasta Sallasta. Jarmo Paloniemi, Matti Takalo ja Vilho Heikkala edustavat sitä Kuusamoa, joka jäi Neuvostoliitolle, mukaan luettuna Paanajärven kansallismaisema, jonka vertaista on nykyisen Suomen rajojen sisällä vaikea löytää.
Vertansa vailla olivat myös Suomenlahden ulkosaaret. Harri Piispa, Mika Tommila ja Viljo Terkki kertovat tästä hyvin erikoisesta kulttuuriympäristöstä. Otsikko, Hautausmaiden viidakko, tulee siitä, että alueilla ei ole Venäjällä juuri mitään toimintaa tai asutusta.
Miehitetty Karjala takaisin lähetetään maanantaina 09.01.06 klo 20:45 tv2, muut ohjelmat. Samaan aikaan maanantaisin 16.01 Suomalaisia kyliä Venäjällä, 23.01 Menetetty Petsamo ja 30.01 Hautausmaiden viidakko. Suurin osa haastatteluista ovat suomen kielellä, muuten ohjelmilla on suomenkielinen tekstitys.
FST-kanavalla on uusinta 14.01.2006, 21.01, 28.01 ja 04.02 klo 18:30. Lisätietoja antavat ohjelmien toimittaja Greger Grönqvist 0400 428 005 tai kuvaussihteeri Elisabet Kurten 09 1480 3269, elisabet.kurten@yle.fi.
Suomen taudin ja suomettuneisuuden taustalla miehitettyjen alueidemme palautusta estäviä miehittäjä-Ryssää nuoleskeleva historiankirjoitus:
Lähde:
Filosofinen n&n aikakauslehti 4/2001
http://www.netn.fi/401/netn_401_kirj3.html
Historiantutkimuksen vaikeus ja viehätys
Jorma Kalela, Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki 2000. 270 s.
Jorma Kalela on asettanut itselleen vaativan tavoitteen. Hän yrittää korjata historiantutkijoiden itseymmärrystä. Tavoite näyttää hyvin perustellulta, sillä historioitsijat eivät näytä tietävän, mitä tekevät: "Mitä alan edustaja käytännössä tekee ei ole sitä, mitä hän sanoo tekevänsät eikä kumpikaan näistä ole sitä, mitä metodiesitykset edellyttävät hänen tekevän" (s. 16). Historioitsijat ovat yliarvioineet oman työnsä merkitystä. Samalla he ovat aliarvioineet sen vaikeutta. Historioitsijat eivät ole tulleet ajatelleeksi, miten paljon joutuvat työssään ajattelemaan. Haluttomuutta, ja ehkä osin kyvyttömyyttäkin, kyseenalaistaa omaa totunnaista ajattelua Kalela nimittää lempeän ironisesti "ammattikunnan suulliseksi perinteeksi" (esim. s. 44).
Historianfilosofian klassikko R. G. Collingwood (1889-1943) huomautti aikoinaan, että historiantutkimuksen asianmukainen filosofinen erittely edellyttää (tärkeysjärjestyksessä) kokemusta historioitsijan työstä ja filosofisen erittelyn taitoa. Kalela täyttää kirkkaasti molemmat ehdot. Hän on urallaan esimerkillisen itsekriittisesti, määrätietoisesti ja sinnikkäästi yrittänyt selvittää itselleen ja muille, mitä historioitsijan tulee tehdä. Hyvän historianfilosofian ja historiateorian on oltava praktisesti relevanttia: sen avulla historioitsija voi tehdä työtään paremmin. Kalelan kirja täyttää myös tämän ehdon.
Historia ja historiantutkimus
Historioitsijat tekevät historiaa, tulevat määrittäneeksi, mitkä ovat historiallisia eli merkittäviä asioita ja mitkä merkityksettömiä eli menneitä. Historiallisia asioita kerrotaan, merkityksettömät saavat unohtua menneisyyteen. Historia on kuitenkin jo olemassa, kun historioitsijat ryhtyvät omaan työhönsä. On oman työn yliarviointia on kuvitella, että he tekisivät historiaa yksin. Historioitsijoiden on pakko hyväksyä se, että "historiaa voi esittää ja kirjoittaa oikeastaan kuka tahansa" (s. 25) ja jokainen (historioitsija mukaanlukien) itselleen tärkeistä asioista.
Historiaa tulkitsevat eli esittävät poliitikot omia ratkaisujaan perustellessaan. Historiakäsitystämme muovaavat myös muistopatsaat, museot, koulukirjat, uutisten taustat, romaanit, näytelmät, elokuvat ja televisiosarjat, mainoskatkot mukaanlukien. Julkisten historian esitysten lisäksi on olemassa "kansanomainen historia", so. kotona ja työpaikalla kerrottu ja puhuttu, sukulaisilta ja lähiympäristöstä omaksuttu historia. Pääosa historian esityksistä syntyy historiantutkimuksen ulkopuolella. Keskeistä historiaksi muuttumisessa on jonkin ilmiön tai asian pitäminen "muistamisen arvoisena tai selitystä kaipaavana" (s. 38).
Historioitsijoiden kannattaisi tunnustaa itselleen, että eivät tee historiaa yksin. Se helpottaa, koska näin vastuullista tehtävää ei pysty pieni ammattikunta suorittamaan. Tämä käy välittömästi ilmi, kun tavanomaisiin historiallisiin viisauksiin sijoitetaan historian paikalle historioitsija: historioitsijat ovat osoittaneet, todistaneet ja opettaneet; he ovat myös tuominneet, heittäneet merkityksettömät ilmiöt armotta roskatynnyreihinsä. Toteamukset historian "tekemisistä" ovat historiallisia argumentteja, ja asianmukaisimmin niihin voi asennoitua pyytämällä perusteluja. Historioitsijat nojautuvat historiaan paitsi kansalaisina myös omassa työssään, ja siksi heidän pitäisi olla erityisen hyvin perillä siitä, mihin nojautuvat.
Argumentaation ja rekonstruktion jännite
Historioitsijat siis vain osallistuvat historian yhteiskunnallisen määrittämisen prosessiin. Tämän toteaminen ei merkitse historioitsijan työn väheksymistä vaan sen mielen asianmukaista määrittämistä. Historioitsijan tehtävänä on edelleen kertoa, miten asiat oikeastaan olivat (wie es eigentlich gewesen). Historioitsijan itseymmärryksen kannalta on kuitenkin erittäin tärkeää eksplikoida tuon ohjeen julkilausumaton edellytys: historiantutkija pyrkii osoittamaan, miten asiat oikeastaan olivat "erotukseksi siitä, miten niiden väitetään tai uskotaan olleen" (s. 51).
Historioitsijoiden suullisessa perinteessä annetaan ymmärtää, että tehtävän suorittaminen onnistuu sitä paremmin, mitä paremmin tutkija onnistuu irtautumaan nykyisyydestäään. Mutta mitä paremmin historioitsija tässä onnistuu, sitä varmemmin hän sivuuttaa ohjeen julkilausumattoman edellytyksen, jättää oman tehtävänsä suorittamatta. Historiantutkija ryhtyy työhönsä nimenomaan siksi, että "hän on halunnut osoittaa jotain aikalaisilleen" (s. 52). "Suullisessa perinteessä" tähdennetään, että yleisö ei saa vaikuttaa tutkimustyöhön. Yleisö on kuitenkin koko ajan historioitsijan työssä läsnä. Hänen on kyettävä perustelemaan, millä tavalla hänen tutkimustuloksensa ovat tärkeitä, lukemisen arvoisia. Hän pyrkii toisin sanoen vakuuttamaan yleisön tutkimustulostensa merkittävyydestä, siis argumentoimaan. Samalla hänen on rekonstruoitava asianmukaisesti, "tehtävä oikeutta kohteena oleville ihmisille ja asioille" (s. 55); hänen on oltava englanniksi ilmaisten "fair" (s. 56).
Historioitsijan työn vaikeus johtuu siitä, että hänen on argumentoitava ja rekonstruoitava yhtä aikaa. Historioitsija saattaa helposti, joskus jopa huomaamattaan, rekonstruoida väärin, jotta argumentaatio olisi vakuuttavaa: "Vain tekopyhä tutkija voi väittää, ettei hän ole koskaan tuntenut houkutusta tinkiä oikeuden tekemisen pyrkimyksestä jotta saisi omat tuloksensa nääyttämään vakuuttavilta". Historioitsijan ammattitaito onkin "kyvyssä antaa rekonstruktion asettaa asianmukaiset rajat argumentaatiolle" (s. 56).
Historioitsijan työ on jatkuvaa päättelemistä, valintoja ja niiden perustelua itselleen ja muille. Kalela kehottaa historioitsijoita harjoittamaan reilusti "tutkimuspolitiikkaa" (s. 74). Heidän on itse pääätettävä, mikä on tutkimisen arvoista, ja kannettava ratkaisuistaan vastuu. Tutkimusta ei voi perustella tutkimuksellisen aukon paikkaamisella; lukijoille on kyettävä perustelemaan, miksi aukon täyttääminen on tarpeellista. Tutkimuskohteen valinta ja sen perustelu on vain yksi tehtävä muiden, vähintään yhtä vaikeiden joukossa. Lisäksi on valittava ja perusteltava tutkimuksen näköökulma eli asiayhteys, jossa kohdetta ryhdytän tarkastelemaan. Samalla on perusteltava tuon näkökulman merkittävyys. Vasta nämä päätökset tehtyään ja ne perusteltuaan historioitsija voi sanoa, että hän on määritellyt tutkimustehtävänsä.
Tutkimustehtävän määrittäminen on jo hyvin työläs ja vaativa tehtävä. Tutkimustehtävää ratkoessaan historioitsija joutuu pinnistämään päättelykykynsä äärimmilleen. Tämä on historioitsijoille tuttua, mutta he väheksyvät työnsä vaativuutta (ja sitä kautta sen merkitystä) puhumalla pääättelyn sijasta lähteistä ja niiden käytöstä. Heidän puheistaan voi saada jopa vaikutelman, että historioitsijan ammattitaidon vakuuttavin näyttö olisi oikeiden lähteiden löytäminen. Näin he tulevat typistäneeksi "kestävän" (engl. sound) tiedon ongelman lähdeongelmaksi. Kun historioitsijat puhuvat 'lähteiden riittävyydestä', he itse asiassa punnitsevat oman päättelykykynsä rajoja. Lähteethän ovat mykkiä, olennaista on konstruoida hedelmälliset kysymykset. Tutkijan formuloimista kysymyksistä riippuu, mitkä menneisyyden jäänteet muuttuvat hänen työnsä lähteiksi. Kalela ehdottaakin lähteen sijaan "todisteen" käsitettä (s. 92). Siitä välittyy asianmukaisemmin tutkijan valta ja vastuu.
Kestävän ja hyväksyttävän tiedon kriteerit
Kalela vakuuttaa, että totuuden ongelma ei ole ylivoimainen "jos asiaa lähestytään käytännöllisesti" (s. 139) eikä filosofisesti. Totuuden ongelmaa kannattaa pohtia siksi, että historialliset tulkinnat eivät ole samanarvoisia. On edelleen mahdollista erottaa hyvin perustellut tulkinnat kehnosti perustelluista. Historioitsijat kykenevät usein osoittamaan ainakin sen, miten asiat eivät olleet. Tässä heitä auttaa jo "lähteiden veto-oikeus" (Koselleck): lähteiden nojalla ei voi sanoa mitä tahansa (vaikka ne eivät kerrokaan, mitä niiden perusteella voi sanoa).
Totuudella on ainakin kuusi ulottuvuutta: eettinen, tietoteoreettinen, metodologinen, kulttuurinen, poliittinen ja pragmaattinen. Eettinen ulottuvuus tarkoittaa oikeuden tekemisen vaatimusta. Tietoteoreettinen ulottuvuus viittaa kestävän tiedon saavuttamisen ehtoihin. Pragmaattisella ulottuvuudella historioitsija vastaa omien aikalaisten tärkeisiin kysymyksiin (ja tarvittaessa kyseenalaistaa niitä). Kulttuurinen ulottuvuus tarkoittaa todenmukaisena pitämisen kulttuurisia ehtoja: on olemassa erilaisia, kulttuurista riippuvia käsityksiä siitä, mitä hyvin perustelu tieto tarkoittaa. Poliittinen ulottuvuus on tavallaan eettisen ulottuvuuden velvoittama demokraattinen läähtökohta: historioitsijan on otettava vakavasti sekä oman yleisönsä että tutkimuskohteidensa ihmisten käsitykset todellisuudesta.
Metodologinen ulottuvuudella liikuttaessa pyritään löytämään keinot totuuden em. ulottuvuuksien tavoittamiseen. Tämä edellyttää, että historioitsija oppii "ajattelemaan omaa työtään ja omaa tekstiään samanaikaisesti useasta eri näkökulmasta" (s. 165): tiedon on oltava kestävää eli päättelyn moitteetonta, tulkinnan vakuuttavaa ja kuvauksen uskottavaa. Samalla historioitsijan on kyettävä varmistamaan tutkimustulostensa hyväksyttävyys: tutkimustulosten on oltava todenmukaisia, hedelmällisiä ja niiden on välitettävä joku sanoma.
Kestävän tiedon ja tulosten hyväksyttävyyden kriteerit ovat samalla rekonstruktion ja argumentaation arviointikriteerejä. Jos historioitsija onnistuu saavuttamaan kestävää tietoa, hänen rekonstruktionsa on onnistunut, ja jos hän on pystynyt vakuuttamaan lukijansa tulostensa hyväksyttävyydestä, hän on argumentoinut vakuuttavasti.
Historioitsijan on puettava kokonaistulkintansa tekstiksi, jota voi arvioida päätelmärakenteena ja josta yleisö pystyy lukemaan sille osoitetun viestin. Tutkimustulostensa esityksen rakennetta eli "kompositiota" miettiessään historioitsija joutuu punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja; keskeistä on tietää, mitä on itse asiassa päätellyt, ja miten päätelmänsä pystyisi mahdollisimman vakuuttavasti ja sujuvasti esittämään. Historioitsijan sanoma välittyy esityksestä kokonaisuudessaan, ja siksi teos on luettava kokonaan; tiivistelmän perusteella voi vain sanoa, ovatko päätelmät niin mielenkiintoisia, että niihin johtavaa päättelyä kannattaa ryhtyä punnitsemaan. Tätä voisi tähdentäää erityisesti historiantutkimuksia hyväksi käyttäville muille yhteiskuntatieteilijöille. Kalelan kriteeristöstä käy myös ymmärrettäväksi, että historiallisia tutkimuksia eikä varsinkaan historiateoreettista voi lyhyessä kirja-arvostelussa asianmukaisesti arvioida.
Komposition suunnittelu on tutkimusprosessin vaativin vaihe. Sen on varmistettava, että tutkija pystyy samanaikaisesti osoittamaan tulkintansa vakuuttavaksi ja kuvauksensa uskottavaksi. Esityksen rakenteesta puhuessaan historioitsijat käyttävät yleensä termejä "jäsentely" tai "dispositio". Kalela hylkää ne, koska jäsentelystä päättäminen ymmärretään väärin pelkäksi esitystekniseksi pulmaksi; tällöin kuvitellaan, ettei tulosten esitysjärjestys vaikuta asiasisältöön, tutkijan sanomaan. Jos kompositio Kalelan määrittelemässä vaateliaassa mielessä tulisi osaksi ammattikunnan suullista perinnettä, lakkaisivat historioitsijat samalla vähättelemästä omaa työtään.
Kalelan kirjan kompositio on vakuuttava mutta ei erityisen sujuva. Hän ilmoittaa jokaisen käsiteltävän kysymyksen kohdalla käsittelevänsä muita asiaankuuluvia kysymyksiä myöhemmissä luvuissa. Näitä lupauksia on viitisenkymmentä ja viimeisin sivulla 237, vajaa kolme sivua ennen päätöslukua. Argumentaation seuraamista haittaava esitystekninen pulma olisi poistunut kertomalla esityksen rakenne seikkaperäisemmin johdannossa. Sen luettuaan lukijat olisivat pysyneet tukevasti kärryilläe 85 alaluvun avulla.
Kestävän tiedon ja tutkimustulosten hyväksyttävyyden kriteerien erittely on teoksen kestävintä ja vakuuttavinta antia. Erittely on niin antoisaa, että sitä seuratessaan unohtaa lukevansa tutkimusta historiateoriasta ja kuvittelee lukevansa metodikirjaa. Aloin esim. kaivata historiallisten päätelmätyyppien tarkempaa erittelyä. Kalela pahoittelee tutkimuksen puutetta, ja pyytää tässä tapauksessa poikkeuksellisesti apua filosofeilta ja loogikoilta (s. 171-74). Ymmärtääkseni hän voi tässäkin luottaa itseensä, ja siksi voin huoletta ehdottaa, että Kalela kirjoittaa teokselleen jatko-osaksi metodikirjan. Tarpeellisen pohjatyön hän on jo tehnyt.
Historiantutkimuksen mieli
Kalela ehdottaa "ajan" käsitteen korvaamista "kulttuurin" käsitteellä. Kun tutkimuskohteen ajatellaan olevan vieraassa kulttuurissa, on anakronismien (varsinkin tahattomien) välttäminen helpompaa. Kun "tutkimuskohteena olevien ihmisten käsitys todellisuudesta ja heidän kielensä on vieras tutkijalle" (s. 104-05), ei niitä ajattelemattomasti tulkitse oman kulttuurin käsittein. Vieraus on tietenkin suhteellista, se määärittyy suhteessa omaan tuttuun kulttuuriin. Tärkeää onkin olla perillä siitä, mitä oma kulttuuri oikeastaan on, mikä on tutkijan oma käsitys todellisuudesta, mitä kieltä itse puhuu. Oman kulttuurisen rajoittuneisuutensa noteeratessaan historioitsija joutuu ottamaan myös vastuun omasta työstään. Hän lakkaa puhumasta tulkintojen "aikasidonnaisuudesta" siinä mielessä, että aika olisi ihmisistä riippumaton toimija: tutkimusaiheet valitsee historioitsija eikä aika.
Historiantutkijan tuloksien on oltava "kaksinkerroin" todenmukaisia, vastattava "samanaikaisesti hänen oman yleisönsä ja hänen tutkimuskohteenaan olevien ihmisten käsitystä todenmukaisuudesta" (s. 196). Tutkija käy kuvitteellista dialogia sekä yleisönsä että tutkimuksensa kohteena olevien ihmisten kanssa. Myös dialogin on onnistuakseen oltava "kaksinkertaista": historioitsija on tehnyt työnsä hyvin vasta sitten kun on päässyt "yhteisymmärrykseen sekä tutkimiensa ihmisten että yleisönsä kanssa". Näin historioitsija voi toimia "kahden kulttuurin välisenä tulkkina" (s. 245). Tulkkaus on onnistunut, jos hänen lukijansa havahtuvat suhteuttamaan omaa kulttuuriaan vieraisiin kulttuureihin. Näin he oppivat ymmärtäämään paremmin omaa kulttuuriaan, omaa elämäänsä. Tässä on historiantutkimuksen "syvin mieli" (s. 199-200 ja 246).
Historiantutkimus ei siis ole menneisyyden tutkimusta vaan oman kulttuurin omalaatuista reflektointia. Historian ymmärtäminen on anakronismien välttämistä eli oman historiallisuuden tunnistamista: historian ymmäärtäminen on itseymmärryksen edellytys, ja kääntäen.
Historianfilosofian kurjuus
Kalela vakuuttaa, että historiantutkimuksen ongelmien erittelyssä ei tarvita filosofista tai teoreettista erityispätevyyttä. Näin voi kuitenkin huolettomasti sanoa vain, jos on perehtynyt historianfilosofiaan ja -teoriaan. Kalela on niihin perehtynyt ja havainnut, että historianfilosofit kykenevät vain poikkeustapauksissa tekemään oikeutta historioitsijan työlle; parhaimpaan suoritukseen näyttää yltävän Paul Ricur. Filosofinen argumentaatio näyttää asettavan melko ahtaat rajat rekonstruktiolle. Niinpää historioitsijat joutuvat tässäkin tapauksessa luottamaan itseensä.
Toisaalta historianfilosofian kritiikki voi olla produktiivista: jos kykenee osoittamaan, miksi historianfilosofit ovat väärässä, on samalla osoittanut, mikä on oikea käsitys historiatieteestä. Tätä itsereflektion menetelmää voitiin suhteellisen vaivatta käyttää vielä 1800-luvun alussa. Kun historioitsijat selvittivät välinsä Hegelin historianfilosofian kanssa, he katsoivat samalla määrittäneensä tieteellisen historiantutkimuksen.
Nykyisin 1800-luvun strategian noudattaminen on paljon työläämpää. Historianfilosofinen tutkimus kohdistuu historiantutkimuksen kaikkiin ulottuvuuksiin, mutta kyse ei ole yhteisestä projektista. Historianfilosofit ovat ryhmittyneet historiantutkimuksen eri ulottuvuuksia eritteleviksi suuntauksiksi, jotka eivät edes vaivaudu noteeraamaan toistensa näkemyksiä, ja jos yhteyksiä on, ne ovat lähinnä poleemisia.
Asianmukainen historianfilosofinen kritiikki olisi edellyttänyt kaikkien suuntausten perinpohjaista analyysia ja tulosten suhteuttamista näkemykseen historioitsijan työstä. Tehtävänn suorittaminen olisi vaatinut vähintään kaksinkertaisen sivumäärän. Kalela noudattaa omia ohjeitaan johdonmukaisesti: hän ei ryhdy erittelemään historianfilosofien nääkemyksiä, koska ei voi annetussa tilassa tehdä heidän työlleen oikeutta. Kirjassa olevia lyhyehköjä viittauksia historianfilosofeihin ja heidän käsitystensä kommentaareja en tulkitse filosofisten kantojen erittelyksi. Viittaukset ja kommentaarit voi ymmärtää vain, jos on perehtynyt viitattujen filosofien tuotantoon ja filosofiseen keskusteluun.
Perusteltua epävarmuutta
Kalelan tutkimusta lukiessaan huomaa pohtivansa, miten uskottava hänen kuvauksensa ammattikunnan tavanomaisesta ajattelusta on. Kuvaus saattaa johtaa harhaan sikäli, että väärän tai huolimattoman ajattelun näytteinä on joskus sitaatteja lähinnä historian emeritusprofessoreilta. Luullakseni Kalela ei kuitenkaan pyri väärien ajattelijoiden vaan väärien ajatusten nimeämiseen. Tavanomaisesti ajattelevaa ammattikuntaa ei taida homogeenisena joukkona (esim. sukupolvena) olla olemassakaan. Yhtä fiktiivinen on raikkaasti oikeinajattelevien joukko. Asianmukaisinta lienee ajatella, että käsitteellisessä mielessä nuo ryhmät löytyvät jokaisen historioitsijan omasta päästä. Kalelan kirjaa voi jokainen käyttää hyväkseen oman itseymmärryksen kohentamiseen.
Kalelan kirjasta käy vakuuttavasti ilmi historiallisen tutkimuksen vaikeus, ehkä historioitsijoille itselleenkin. Kun ei ole enää pitkään aikaan ollut itsestäänselvää, mikä kuuluu historiaan ja mikä saa unohtua menneisyyteen, historioitsijoiden on entistä vakuuttavammin perusteltava oman tutkimustehtävänsä mielekkyys. Historioitsija joutuu työssään koko ajan pinnistelemään ajattelukykynsä ja mielikuvituksensa äärirajoille, luottamaan vain itseensä. Historioitsija joutuu yhtä aikaa rekonstruoimaan eli tekemään oikeutta tutkimuskohteensa ihmisille ja argumentoimaan eli vakuuttamaan yleisölleen tulkintansa pätevyyttä. Tässä simultaanitulkkauksessa virheitä ei voi välttää, mutta jos siinä joskus luulee onnistuneensa, saa kokea mieltäylentävän onnistumisen elämyksen, josta voi ainakin hetken hyvällä omallatunnolla nauttia.
Kalela velvoittaa historioitsijoita tuottamaan hyvin perusteltua tietoa myös postmodernissa yhteiskunnassa. Ei pidä kuitenkaan vaatia mahdottomia. Peter Geylin toteamusta ("history is an argument without end", s. 236) mukaillen Kalela täähdentää historiantutkimuksen olevan alati jatkuva prosessi, "koskaan päättymätöntä väittelyä, jota ohjaa totuuden jatkuva etsiminen" (s. 247). Tulkitsen sitaatin kirjaimellisesti, mutta oikein: Kalela ei lohduta historioitsijoita ja historianopiskelijoita tavanomaiseen tapaan; hän ei pyri vakuuttamaan, että edetessään ja edistyessään tutkimus tulee yhä lähemmäs totuutta. Historioitsijat joutuvat tyytymään perusteettoman varmuuden sijasta perusteltuun epävarmuuteen. Totuus siintää aina vain horisontissa. Siksi historioitsijat ovat alakuloista väkeä. Ammattitaitoiset historioitsijat ovat oppineet työperäistä melankoliaansa sietämään. Yleisin hoitokeino näyttää olevan ironia, yleisemmin suhteellisuudentaju. Kun ei ota työtään liian vakavasti, ei vajoa ainakaan työnsä takia kyynisyyteen eikä depressioon.
Markku Hyrkkänen Tampereen yliopisto
Ohessa raportti suomettuneisuudesta Karjala Liiton ja poliisin yhteistyönä:
http://www.kavkaz.fi/20050622.html
Vapaudenriisto miehitetyn Karjalamme juhlilla
17.-19.6.2005 järjestettiin Lahdessa Karjalan Liiton vuosittainen Karjala-juhla. Myös aluepalautusjärjestöt olivat tapahtuman yhteydessä vahvasti esillä, levittäen tehokkaasti propagandaa miehitettyjen alueittemme palautuksen puolesta. Samassa yhteydessä järjestettiin myös aluepalautusjärjestöjen mielenosoitus, jonka nokkamiehenä oli
KAVKAZ.FI-sivustoa ylläpitävän yhdistyksen puheenjohtaja
Seppo Lehto.
Median ja eräiden Karjalan Liiton miehittäjä-Ryssänpelkoon taipuvaisten johtajien disinformaation levityksestä johtuen Lahdessa odotettiin järjestyshäiriöitä ja aluepalauttajia yritettiin leimata negatiivisilla mielikuvilla. Aluepalauttajien taholta ei häiriöitä kuitenkaan sattunut. Häiriöt alkoivat vasta, kun Lahden poliisi mursi laillisen mielenosoituksen viemällä puheenjohtaja Seppo Lehdon kesken mielenosoituksen poliisimaijalla putkaan perättömän kuulusteluväitteen perusteella. Pidätyksellä Seppo Lehtoa käytännössä estettiin suorittamasta mielenosoitusmarssia kantaen hirtettyä Putin-nukkea ja alue- ja palautusvaateitamme esittävää karttakuviota. Marssi olisi ollut osa laillista mielenosoitusta.
Seppo Lehdon haastatteluun perustuva raportti tapahtuneesta:
Seppo Lehdon paikalta poistaminen menee perusoikeuksien näkökulmasta tutkintaan: Lahden poliisin "X X" (etunimi ja sukunimi jäi epäselväksi, kun ei antanut käyntikorttia), mahdollisesti nuuska huulessa vastoin hyviä tapoja virka-ajalla, joka tuli kasvot kireänä vaatimaan paikalta poistumista vastoin toisen poliisin eli pääsääntöisesti korrektisti esiintyneen Taisto Kuhlmanin lupaa ko. ajalle ja paikalle. Tämä ruskeasilmäinen takakireähkön tuntuinen poliisi ei antanut asiasta edes tarkistusmahdollisuutta tarkistaa toimenpiteen ristiriitaa aiemman lupauksen ja perusoikeuksien näkökulmasta muutaman metrin päässä olevalta Taisto Kuhlmannilta. Tämä ruskeasilmäinen ylimielinen ja takakireän tuntuinen poliisi ilmoitti paikalta poistamisen tekosyyksi "suorittamatta jätetyn kuulustelun" Lahden Sotilassoittokunnan taustamusiikin säestämänä. Seppo Lehto ilmoitti että tällä perusteella rikottiin ilmaisunvapautta liittyä Karjala Juhlien kulkueeseen jalkakäytävosuudella vastoin Lahden poliisi Taisto Kuhlmanin jo aiemmin lupaamaa oikeutta marssia muun juhalyleisön mukana. Lehto korosti ettei tälläisia juhlia ole kuin kerran vuodessa, ja että hän oli sentään saapunut paikalle Tampereelta saakka varhain aamusta ja tilanne on ainutlaatuinen, joten perusteiden paikalta poistamiseen pitäisi olla tosi painavat. Kasvolihakset ja silmät kiristyivät tällä poliisilla ja lupa heltisi olla vain kulkuueen ohimarssiin saakka, lisäksi vaati puiden alle varjoon, kun Lehto olisi halunnut katsoa alkuperäiseltä paikaltaan jalkakäytävältä ohimarssia aurinkoiselta paikalta muun juhlayleisön joukosta, eikä poliisien keskeltä. Lehdon käsityksen mukaan toimenpide oli törkeää sillä aiemmin oli jo paikalla käynyt useita varttuneita naisia ja miehiä toteamassa Lehdon ympärillä pyöriville poliiseille, että jättäkää tuo mies rauhaan tyyliin: "Tuo mies on hyvällä asialla, antakaa sen olla rauhassa!".
Paikalta poistamiselle mukattiin vain tämä ruskeasilmäisen ylähuuliarpisen määrittelemätön kuulustelu. Neljän poliisin saattamana Miehitettyjen alueiden palauttamista vaativa ja Putin-nukkea hirressä roikottanut Seppo Lehto vietiin poliisimaijalla kuin jokin häiriköivä rikollinen kesken Karjalajuhlien Lahden poliisilaitokselle. Seppo Lehto kertoi tälle poliisille, että mielenosoitusvapauden rajoittaminen kesken mielenosoituksen ja Karjala Juhlien yleisötapahtumaa epämääräisellä kuulustelulla lienee perusoikeuksien rikkomus, josta ko. vastuulliset joutuisivat vastuuseen, ei vaikuttanut vaan Seppo Lehto vietiin todella alhaisesti paikalta. Lahden poliisiasemalla jätettiin mielenosoitusjuliste hirtetyn Putin-apinan kanssa seinustalle ja vaadittiin reppu pois, jossa oli eväät, sekä Seppo Lehto sumputettiin keinovaloiseen putkaan n. klo 12:37 - 13:22 väliseksi ajaksi odottamaan muka jtkn. kuulustelua. ( Seppo Lehdon mukaan: "Vaadin välillä eväitäni ja ne sain. Lopulta ovi avautui ja tämä kireähkö ruskeasilmäinen poliisi tuli paikalle ja toinen vaalea poliisi löi haastepaperit allekirjoitettavaksi liikennerikkomuksesta vuodelta 2002 eteeni. Ihmettelin, että miten tällä perusteella rikotaan perusoikeuksia, kyllä kai tällainen asia olisi voitu Tampereellakin hoitaa. Ko. haasteen mukaan haastettiin Lahden Käräjäoikeuteen, mikä on mieletöntä. Tulee kalliiksi yhteiskunnalle tämmöinen pelleily, kun pääsääntö on että haastetaan siellä missä on rikkomus tai kotipaikkakunnalla. Haastehakemus oli puutteellisesti täytetty, eikä siitä selvinnyt esim. haasteen tekijän henkilöllisyys."
Pidätyksen päätteeksi ( persona non grata Karjalan Liiton hallituksen ja juhlavieraiden Tarja Halonen ja Matti Vanhasen silmissä ) Lehto toimitettiin Tampereelle lähtevään linja-autoon alkuperäisen vaatimuksen mukaisesti, jotta kerkiää valmistautumaan 20.6.2005 oleviin neekerikäräjiin, joissa epäillään ja syytetään tunnetun useissa vaaleissa ehdolla olleen norsunluurannikkolta tulleen kunnian loukkaamisesta.
Seuraavan päivän kunnianaloukkauskäräjät oli oma mustan huumorin paikkansa, kun toteennäyttämöttömillä väittämillä (KRP:n tutkimusten mukaankin mahdoton selvittää ) Seppo Lehdolle mukattiin 3 kk ehdollista vankeutta tämän julkisuuden henkilön kunnian loukkaamisesta. Ko. asiaa käsitellään hovioikeudessa seuraavan kerran. Lisähuomio voitaneen kiinnittää siihen että kummatkin tapaukset on pyritty viemään läpi niin ettei julkisuus ja eri näkökulmat pääse valottamaan tapahtumia objektiivisista näkökulmista. Taustalla vaikuttanee taistolaistoimittajien toveriverkosto kuten Martti Valkonen on hyvin todistellut
journalismi.info linkissään.
